Tarinani: Mitä minä haluan? Illuusio luovuuden katoamisesta ja löytämisestä

 
matthew-henry-pNMH4SDf8us-unsplash.jpg
 


Mitä minä haluan?
Tätä kysyin jo ihan pienenä lapsena. En ponnekkaasti vaan epävarmasti, ikään kuin en uskaltaisi itsekään katsoa tuota kysymystä. Joskus kysyin tätä mummiltani, koska halusin herkkuja, mutta en kehdannut sanoa sitä suoraan. Mitä minä haluaisin?  Herkkujen lisäksi tähän kysymykseen tuntuu kiteytyvän koko elämäni ajalta paljon pohdiskelua, etsimistä ja hämmennystä.

Lapsena olin luova ja monilahjakas. Nautin kuvistani, musiikista ja pienistä saduistani, mutta samalla koin painetta saada hyväksyntää luovuuteni kautta. Tunsin jatkuvaa riittämättömyyttä. Myös usko kykyihini oli hyvin häilyväistä ja lannistuvaa sorttia. Jo pienestä koin jonkinlaista häpeää siitä kuka olen, tunsin ettei herkkyydelleni tai sydämeni toiveille ole tilaa. Mukauduin ja yritin miellyttää.

Mitä haluan, kun olen lapsi? Toki ylettömästi karkkia ja samanlaisen toppapuvun kuin naapurin Tanjalla. Hyväksyntää, rakkautta, kannustusta. Jos se on tiukassa, lapsi alkaa kyseenalaistaa itseään ja sydämen kutsuja. Aloin jo varhain torpata syvimpiä toiveitani ja pienentää itseäni. Tuntui turvallisemmalta suojautua.

Aina kun jossain pyydetään pohtimaan lapsuuden unelmia, minulla ei nouse oikein mitään mieleen. Olin herkkä, taiteellinen ja syvien kysymysten pohdiskelija, mutta ei minulla ollut rohkeutta toivoa itsestäni mitään ihmeellistä. En tohtinut tai osannut tuntea sisäistä liekkiäni enkä luottanut siihen, että saan haluta asioita ja toteuttaa itseäni. En tuntenut itseäni sen arvoiseksi. Tämä ajatusmalli jatkui pitkälle aikuisuuteen asti.

Oikeastaan luotin lähinnä siihen, että olen kohtalaisen fiksu, opin asioita ja pärjään koulussa.  Myös suuri osa siitä hyväksynnästä, jota hain, kohdistui yleensä fiksuuteen, kiltteyteen ja järkevyyteen. Huomion painopiste siirtyi vahvasti mieleen ja ajatteluun, ja samalla yhteys omaan luovaan ja intuitiiviseen puoleeni alkoi painua piiloon.
 

Kunpa olisin normaali

Jostain ihmeen syystä opin ajattelemaan, että todellisuudessa en ole erityisen lahjakas tai edes luova, joten parempi siis tyytyä siihen, missä voin pärjätä ajattelulla. Olla normaali. Samalla kun keskityin yhä vahvemmin mielen akvaarioon, tunsin sanatonta surua siitä, että olin luopunut jostain tärkeästä voimasta.

En tuntenut uskoa siihen puoleen itsessäni, joka olisi lämmittänyt sydäntäni. Aina kun nuorena aikuisena rohkenin vähänkin kurottua katsomaan luovuuteen päin, järkeilin itseni sieltä aika pian pois. Niin loppuivat monet taidekurssit ja luovat opinnot. Mitä sitä turhaan, ei kannata.

Mitä minä haluan? Sallin itseni tutkia tätä kysymystä, mutta vain tietyissä rajoissa. Vain siten, mikä tuntui mahdolliselta tai järkevältä. Ja luovuushan ei ollut minulle järkevää tai mahdollista. Opiskelin taideteoriaa ja filosofiaa, suht mielenkiintoista. Aloitin työelämässä sisällöntuottajana ja kirjoittajana, mikä sekin oli suht mielenkiintoista. Mielen ote piti ja tunteet oli puserrettu tiukasti vatsaan.
 

Pimeys herättää

Nuorena aikuisena sisäinen pimeys alkoi ravistella minua hereille. Koin alle kolmekymppisenä parikin raskasta ajanjaksoa, jolloin olin hyvin ahdistunut, masentunut ja uneton. Olin kuin pimeässä kuilussa. Tämä tapahtui ilman mitään tiettyä ulkoista syytä, vain sisäisyyteni hätähuutona. Niin paljon minua oli puristettuna piiloon, torjuttuna. Tiesin silloin, että minun täytyy ryhtyä tutkimaan sisintäni ja lähteä kulkemaan sellaista polkua, jossa voin kasvaa täydemmäksi ja eheämmäksi itsekseni.

Jatkoin kirjoitustöitä, mutta aloitin yrittäjänä ja freelancerina. Aloin tutkimaan hurjalla innolla kaikkea henkiseen kasvuun liittyvää materiaalia. Juoksin kaikenlaisilla kursseilla, luin vinon pinon kirjoja ja opiskelin life coachiksi. Samalla aloin pikkuhiljaa tutkailla luovaa puoltani enemmän, availin tunnemöykkyjä, visioin, maalailin ja kuvasin luontoa.

Mitä minä haluan? Nyt uskalsin katsoa tätä kysymystä, ja kyllähän minä haluan vaikka mitä! Haluan löytää elämäntehtäväni, ihanan miehen, oman luovuuteni ja olla menestyvä jne. Samalla tuo kysymys edelleen ahdisti, sillä jotain tuntui puuttuvan. Toiveita oli monenmoisia, mutta kaikki tuntui jäävän siihen, että odotan ja haikailen asioita itseni ulkopuolelta.

Itse asiassa huomasin edelleen ärsyyntyväni aina, kun joku kysyi: ”No mitä sinä todella haluat?” Se on tärkeä kysymys, mutta joskus vaan niin valtavan vaikea. Siihen voi liittyä piilottelua, torjuntaa ja yksinkertaisesti vain epätoivoa siitä, että en pe…le tiedä, vaikka miten yritän! Minulle muodostui hyvin sitkeä tarina, nimeltä “en tiedä mitä haluan”.

Ytimen äärelle

Kesti vuosia ymmärtää jotain olennaista. Olin kyllä uskaltanut myöntää, että halusin kovasti löytää ”oman juttuni”, mutta ei se auennutkaan niin vaan. Vaati paljon tietoisuutta ja sydäntä vihdoin katsoa tilannetta rehellisesti: Mikään elämäntehtävä, luova toteuttaminen, unelmien mies tai menestys ei voi tuoda minulle täyttymystä, jos en rakasta itseäni.

Koska kaikkien noiden toiveiden ja haluamisten taustalla kuului hiljainen toive: ”Ehkä sitten rakastan ja arvostan itseäni, jos saan x.” Sepä se. Tajusin, että se mitä pohjimmiltani todella haluan, on rakastaa itseäni. Syvästi, ehdoitta, kokonaisesti.

Se tuntui silloin todella vaikealta askeleelta, olihan kaikista henkisistä pyrinnöistäni huolimatta sisälläni paljon vastustusta, häpeää ja kritiikkiä itseäni kohtaan. Se oli kuitenkin syvä valinta. Niin. Ajattelumalli, jossa täyttymys liittyy jonkin asian saamiseen, onnistumiseen tai ”oikean” jutun tekemiseen, alkoi vääjäämättömästi muuttua. Keskityin yhä enemmän tiedostamaan ja hyväksymään, mitä minussa tapahtuu, kohtaamaan kaikkia tunteitani ja avaamaan sydäntäni – itselleni.

Luovuus on suhdetta itseen

Minulle matka sisimpääni on ollut samalla luovuuteni avaamista. Se on ollut itseni vapauttamista ahtaasta mielen linnakkeesta ja jatkuvasta vastustamisesta. Se on ollut astumista laajempaan tilaan, jossa voin olla elävästi ja aistillisesti kehossa, tunteissa, intuitiossa ja mielikuvituksen liidossa.

Vaikka taidot, tekemiset ja saavutukset ovat mielettömän antoisia ja tärkeitä, ne eivät kuitenkaan ole SE ydinjuttu, jota lopulta olin hakemassa. Se mikä minulle pohjimmiltaan on merkityksellistä, onkin olla totta itselleni kaikessa ihmisyydessäni ja jumalaisuudessani. Se, että ymmärrän itseni syvästi ja näen tarinoiden läpi, sieluuni ja todelliseen olemukseeni. Kuulen ja näen itseni.

Suhde luovuuteen on minulle suhdetta itseeni. Molemmat kutistuvat torjunnasta, kritiikistä ja häpeästä. Molemmat avautuvat ja kukoistavat hyväksynnässä, kohtaamisessa, leikissä ja sydämen lämmössä.

Ja kun katson tarinaani, se on hieno luomus. Ymmärrän nyt, kuinka tarkoituksenmukaista kaikki ”hukkaaminen” ja ”etsiminen” lopulta on. Halusinhan ymmärtää enemmän itseäni ja elämää, halusin avata tietoisuuttani ja rakkauttani. Jos vastaukset kysymyksiini olisivat olleet aiemmin tarjolla, en olisi ehkä löytänyt sitä, mikä minulle on ollut kaikkein merkityksellisintä.


Katse sisään ja ulos

Kaikessa moniulotteisuudessaan luovuus on aihe, joka on aina kiehtonut minua. Olen tutkinut, miten eri tavoin se meissä voi ilmentyä. Aloin pitämään luovuuteen liittyviä työpajoja vuonna 2004. Sitten jossain kohtaa tuli pitempi tauko, jolloin keskityin äitiyteen, lisäopintoihin (taideterapia, mindfulness, coaching) ja sisäisiin tutkailuihin. Aloitin uudestaan, koska aihe ei jättänyt minua rauhaan.

Teema on vuosien varrella syventynyt, ja samalla siihen liittyy aina vallaton kepeys ja leikki. Käsittelen luovuutta ja luovaa asennetta sekä yhteytenä itseen että avautumisena läsnäololle ja uusille näkökulmille. Katse sisään ja katse ulos. Tunne ja avautuminen.

Mitä minä haluan? Näen tämän kysymyksen nyt eri valossa. On ihan ok, jos minulla ei ole tarkkaa visiota tai unelmaa. Sekin voi tarkentua, kun olen kuljen rohkeasti polkuani. Tiedän, että haluan olla aina itseni tukena ja kokea elämää täydesti. Ihmisenä en ole koskaan valmis, ei tarvitsekaan olla. Samalla minussa on aina myös se osa, joka on jo perillä, vapaa. Tunnen valtavasti rakkautta itseäni kohtaan, kaikessa inhimillisyydessäni ja keskeneräisyydessäni.

Ja kyllä: haluan kokea monenlaista! Haluan tehdä vaikka mitä! Nyt lähtökohta on kuitenkin siinä, että olen jo valmiiksi rakkaudessa, eikä minun tarvitse saavuttaa tavoitteita ansaitakseni sen. Tämä on tietoisuutta.

Haluaminen on minulle yhä enemmän sitä, että tunnustelen sydämessäni ja kehossani, mikä tuntuu innostavalta ja laajentavalta. Se on yhä vähemmän sitä, että pähkäilen ja yritän ratkaista asioita mielessäni (vaikka toki sitäkin teen). Ja ehkä uskallan jo haluta asioita, jotka ovat linjassa sydämeni kanssa.

Pyrin avautumaan, tuntemaan ja vastaanottamaan. Tässä on vielä paljon harjoiteltavaa, mutta olen valmis. Haluan itseni kokonaan.


Photo by Matthew Henry on Unsplash

HUOM! Suhdetta omaan luovuuteen tutkimme ja vahvistamme ihanalla Luova asenne esiin -verkkokurssilla. Kurssi alkaa 22.10.2019! Ihan pian pääset ilmoittautumaan kurssille, ja jo nyt voit laittaa nimesi odotuslistalle, jolloin saat tiedon ilmoittautumisen alkamisesta. Lue lisää!